Blogin ensimmäinen postaus on julkaistu 5.6.2017. Kolmenkympin ylittänyt perheenisä uskaltautui kirjoittamaan ja ottamaan riskin tulla tunnistetuksi. Pelotti kauhiasti ja kait se pelottaa vieläkin jollain tasolla. Mitä pelkäsin ei ehkä ole se olennaisin, vaan miksi pelkäsin. Miksi ihmiset ylipäätään pelkäävät ja elävät elämäänsä pelosta ohjautuen? Syitä on varmasti monia, mutta taitaa olla aika varmaa, että tämä kyky on vain meillä ihmisillä. Ei kissat mieti ovatko ne kissoja vähän tai paljon, ne vain ovat kissoja sellaisenaan. Ihmisinä me omaamme kyvyn pohtia asioita niin monelta kantilta ja osaamme tehdä oletuksia. Ihmisinä voimme miettiä menneitä ja tulevia. Positiivistahan on miettiä menneitä ilon hetkiä ja unelmoida tulevaa unelmaelämää, mutta miksi niin usein murehdimme mennyttä ja tulevaa. Tässä hetkessä voi pysähtyä ja hengitellä, kuullostella onko kaikki hyvin, juuri nyt. Useimmiten pysähtyessä huomaa kaiken olevan ihan hyvin. Joskus tietenkin voi huomata olevansa väsynyt, nälissään, kylmissään, kipeänä tai mitä nyt tähän keksiikään. Useimmiten silti kaikki on juuri nyt hyvin. Minullakin on kaikki hyvin juuri nyt.
Minulla on ollut visio jo vuosia. Visio oli jo silloin, kun blogia aloittelin. Visio on elänyt ja muotoutunut matkan varrella. Silti visioni lähtökohdat ovat edelleen samat, kuin vuosia sitten syntyessään. Haluan tarjota valmentavaa apua ihmisille, joilla ei ole varaa maksaa palveluistaan. Mikäli kohderyhmälläni olisi rahaa, niin silloin kohderyhmäni löytäisi markkinoilta apua eri elämänalueen haasteissa. Minun toivomani kohderyhmän täytyy saada palvelua maksuttomasti, joten minun täytyisi siis saada palkkani joltakin muulta taholta, kuten esim hyvinvointialueelta. Toisin sanoen minun olisi tiedettävä kenelle markkinoin itseäni ja sitten vielä tavoittaa asiakkaat. Ja koska minun olisi markkinoitava itseni ammattilaisille, niin tarvitsen itselleni vahvan selkänojan asiantuntijuudestani ja siihen ei riitä oma fiilis osaamisesta. Omalla fiiliksellä voisin alkaa brändäämäään itseäni ja antaa markkinoiden määrätä sen, löytyykö valmennukselleni ostajia. Asiantuntijalle minun on osoitettava asiantuntijuuteni todistuksilla tutkinnoista ja kursseista. Tästä syystä olen opiskellut ensin ensimmäisen ammatin lähihoitajaksi, mutta se ei riittänyt vakuuttamaan minulle arvoani. Pelkäsin, että minut naurettaisiin pihalle. Hain amk-opintoihin ja nyt opiskelen sosionomiksi. Opintoni on enää loppusilausta vailla ja syksyllä kaiken järjen mukaan minun pitäisi valmistua. Työelämässä olen ollut nyt jo nelisen vuotta lastensuojelussa ja siellä saanut testauttaa omaa osaamistani luoda toivottomuuteen toivoa.
Aiemmin minulla oli tarpeena opiskella vielä psykoterapeutiksi. Ei siksi, että haluaisin tehdä psykoterapeutin työtä, vaan siksi, että silloin olisin ollut riittävän hyvä. Halusin todisteen siitä, että osaisin myös paperilla sen mitä jo osaan. Nyt olen tullut siihen tulokseen, etten tarvitse enää lisäkoulutusta aloittaakseni. Lisäkoulutusta tulen tietenkin hankkimaan koko elämäni ajan, sillä olen sisäistänyt elinikäisen oppijan ajatusmallin. Harvoin oppii huonommaksi, kuten Varapuun Sjögren usein toteaa valmennuksiaan markkinoidessa. Mutta en tarvitse enää lisää koulutusta siihen, että riitän. Minä riitän jo ja osaan ammattini. Nyt tarvitsee enää vain uskaltaa. Koulukaverini teki remonttia ja tuumasi ettei rakentaminen tarvitse osaamista, vaan rohkeutta. Itselle tämä on harvinaisen totta. Olen remontoinut itsekin, mutta olen toivottoman epävarma ja tahtoisin vierelleni kokoajan jonkun, joka kertoo mihin kohtaan se naula lyödään. Olen pelännyt aina tehdä itsenäisiä päätöksiä, koska silloin minulla on niistä vastuu. Jos asennan keittiön kaapit, niin haluan olla varma siitä, että kaapit myös pysyy seinällä. Minua pelottaa tehdä virheitä. Olen myös pelännyt laittaa itseäni likoon oman visioni kanssa, sillä entä jos sekin epäonnistuu.
Epäonnistumisen pelko on minuun sisäänrakennettu. Lapsi jota rakastetaan, oppii rakastamaan ja lapsi jota ivataan, oppii ivaamaan. Lapsuudessa kylvetään se pohja minkä varaan elämää rakennetaan. Itsetunto voi olla hyvin hauras ja sitä ei ole helppoa korjata. Ajattelen itsetunnon voivan olla kuin maali jolla maalataan talo. Juuri maalattuna talo näyttää hyvältä ja kaikki ihastelee sitä, mutta jos pohjat on tehty huonosti, niin ei kestä kauankaan kun maali alkaa rapista pois. Itsetuntoa voi liimata heikkouden päälle, mutta se ei kestä koko elämää. Itsensä on tunnettava ja työstettävä näitä heikkouksia ja vahvuuksiakin, jotta tietää tarkkaan mistä ne on rakentuneet. Kun sitten pohjat ovat kunnossa, niin onkin helpompi maalata uusi kerros ja luottaa sen pysyvän tuulet ja tuiskut. Toki silloinkin on elämä pelissä ja tulevat onnistumiset ja epäonnistumiset vaikuttavat. Mutta jos on itselleen totta ja luottaa itseensä, niin silloin uskaltaa olla ja elää sekä yrittää. Onko itselläni pohjat jo riittävän hyvät, että uskallan toteuttaa visioni? Mikä onkaan pahinta mitä voisi tapahtua? Mikä olisi pahinta jos en koskaan uskaltaisi?
Olen ollut kaikkia opettajia, kouluttajia ja valmentajia kohtaan kateellinen. Olen miettinyt kuinka itsestäänselvyyksiä ne usein latelevat. Olen pohtinut kuinka itsekin olisin voinut olla tuolla edessä ja osannut kertoa asiat paljon paremmin. Olen arvostellut ja arvottanut heitä ja miettinyt millä pohjilla se tuokin viitsii valmentaa. Olen naureskellut joillekin valmentajille, jotka ovat valmentaneet aivan perusjuttuja, jotka ovat vain niin pintaa. Omasta syvästä tietotaidostani olen väheksynyt heidän osaamistaan ja pohtinut miten he voivat auttaa jos toisella on todella isoja haasteita. Ja kaiken pohdinnan jälkeen olen havainnut eläväni edelleen lapsuudenperheessäni, missä oma totuus oli niin paljon parempaa kuin muiden totuus. Missä toisten tekemiset olivat aina jollain tavalla lytättävissä. Olenkin siis pelännyt astua esiin oman lapsuudenperheeni pelossa, etten joutuisi taas kerran lytättäväksi. Etten joutuisi olemaan huono ja tyhmä. Olen osannut ajatuksissani tuomita opitulla mallillani kaikki opettavassa asemassa olevat ja ollut heille kateellinen siitä, että he ovat uskaltaneet nousta tuon kaiken arvostelun yläpuolelle. Olenkin siis pelännyt itseni kaltaisesti ajattelevia ihmisiä, jotka tulisivat kertomaan minulle etten riitä. Ei noilla pohjilla voi opettaa toisia. Siksi olen kehittänyt itseäni ja pyrkinyt tulemaan täydelliseksi, jotta voisin olla riittävän hyvä. Ja silti vaikka mitä olisin tehnyt, niin olisin aina joutunut huomaamaan olevani vielä hieman riittämätön.
Olemme ihmisinä aina kesken. Emme koskaan tule valmiiksi. Koskaan emme voi miellyttää kaikkia taikka saada kaikilta hyväksyntää. Tulemme aina kohtaamaan arvostelua. Kirjoittaessa kommenttia keskustelupalstalle saamme aina tahallisiakin väärinymmärtäjiä kommentoimaan. Emme voi päästä täydellisyyteen. Itsetunnon ollessa kunnossa ei tälläisiä keloja tarvitse päässään pyöritellä. Jos itsetunto on ollut jo lapsuudesta asti kunnossa, niin sitä vain pyörittelee päätään tälläistä tekstiä lukiessa ja pohtii, että miksi ei vain tee ja elä. Samaa kokeneet voivat kuitenkin samastua tähän ja kannustaa luottamaan itseensä. Tästä oma osaamisenikin pitkälti koostuu. Kun on tutustunut tarpeeksi syvältä omaan varjoonsa, niin ymmärtää miksei toiset tee oikeita valintoja elämässään. Mitkä edes on oikeita valintoja ja kenen mielestä? Kun on antanut itselleen riittävän monta kertaa anteeksi omaa saamattomuuttaan ja epävarmuuttaan, niin pystyy hyvin olemaan tuomitsematta toista, joka kompuroi omalla elämänpolullaan. Ja kun ei tuomitse ja arvostele, niin toinen saa kokemuksen rakkaudellisesta kohtaamisesta ja näin kykenee katsomaan itsekin itseään hieman rakastavammin ja armollisemmin. Vaatii pitkän aikaa saada rikkinäiseltä luottamusta ja vielä pidempään saada rikkinäinen luottamaan itseensä, mutta kun tämä saa tapahtua, niin alkaa muutos. Vain rakkaudessa voi kasvaa ja kaikki me tarvitsemme ympärillemme rakastavaa läsnäoloa.
En ole vieläkään täydellinen ja en tule muuttamaan kenenkään elämää, mutta tahtoisin jo uskaltaa oman itseni vuoksi tulemaan esiin omalla osaamisellani. Tahtoisin uskaltaa osallistua hyvinvointialueen kilpailutuksiin ja saavuttamaan aseman, missä pääsisin rinnallakulkijaksi niille, joilla ei ole elämässä mitään. Idealismi ei elätä, joten tarvitsen siihen hyvinvointialueen tai jonkun muun tahon maksajaksi. Uskon itse omaan konseptiini ja uskon voivani toimia tällä vaativalla sektorilla hyvin tuloksin. Uskon osaamiseni kautta olevani yhteiskunnalle halvin mahdollinen työntekijä sillä syrjäytymisen kustannukset yhteiskunnalle ovat älyttömän kovat. Jos voisin auttaa edes muutamia ihmisiä pois syrjäytymisen ylisukupolvisesta kierteestä ulos, tuottamaan yhteiskunnalle edes hieman enemmän euroja kuin he kuluttavat yhteiskunnan rahoja, niin jo näillä säästöillä olisi palkkani ansaittu. Tämä palvelu olisi ehdottomasti yhteiskunnalle tärkeää ja arvokasta. Ja tämän palvelun haluan konseptoida kouluni päättyessä. Jos se onnistuu, niin hyvä, mutta jos se ei onnistu, niin voin kehittää sitä lisää. Elämä on aikaa ja löydän tavan saada tämän toteutumaan. Näinkin on hyvä. Minulla on perhe ja työ. Visioini on minun missioni työuralleni. Se toteutuu jos se tahtoo toteutua. En pakota, mutta otan askeleita siihen suuntaan. Oli se sitten tunti viikossa tai kokopäivätyö, mutta jostain sen on alettava. Ja aikaa on tähän koko elämä. Ehkä minä olen jo tämän toteuttamiseen riittävän hyvä. Ehkä jo uskallan. Rohkeus ei ole sitä, ettei pelkää, vaan sitä, että tekee pelostaan huolimatta. Uskoitpa tai et, olet oikeassa. Minä uskon itseeni ja otan askeleen ja vain tulevaisuus voi sen paljastaa mihin päädyn. Kaikki alkaa ensimmäisestä askeleesta.
